Ensiksikin: mä vastaan ainoastaan omasta itsestäni. Tietysti mä kannan osittain vastuuta siitä miten mä vaikutan ihmisiin, mutta se on niiden vastuu, jotka reagoi. Toiseks: kukaan ei sanele mulle miten mun pitää elämääni elää, paitsi minä itse.
Kaikki alko siitä kun yritin pelastaa narsisti-psykopaattia. Eihän siitä mitään tullu. Oma vika, kun vei rahat ja itsekunnioituksen ja melkein mun unelmat ja tulevaisuuden haaveet. Ensin, syytin ja ruoskin tietysti itseäni siitä, että olin langennu moiseen. Kuvittelin että olen kaiken sellaisen yläpuolella. Toisin sanoen elin hyvin ahdasmielistä elämää ja olin herkkä tuomitsemaan muita. Koska kuvittelin että mun tallaama polku on ainoa tie onneen, enkä osannu ajatella, että jokaisen on omat polkunsa kuljettava.
Kun sitten tämä episodi tapahtu, se murensi mun minuuteni ihan tyystin. Se oli hyvä, koska vain siten pystyin tulemaan omaks itsekseni. Elämä on saanu aivan uudenlaiset värit ja ennen kaikkea mulla on mahdollisuus saada kaikki se mistä unelmoin. Mistä unelmoin? Hyvästä työpaikasta opiskelujen jälkeen, perheestä, huumorista, avoimuudesta, ennakkoluulottomuudesta, you name it.
Ennen mä olin ihmispelkoinen. Kammosin ihmisiä enkä tienny miten niiden kanssa olla. Olin aina samaa mieltä kaikkien kanssa, koska koin tarvetta miellyttää, siks ettei ne hylkäis mua. No, tänä päivänä mulla on yks lysti mitä muut ajattelee. Teen ja toimin ja ajattelen just niinku musta parhaalta tuntuu.
Miks tää on niin ongelmallista? Koska nyt ku oon avannu portit ihan uudelle minälle, se tuo eteen kaikenlaista. Ensin ton tapauksen jälkeen pelästyin kovasti, että mun usko ja luottamus ihmisiin ja ihmisten hyvyyteen ja vilpittömyyteen on kadotettu ainiaaks ja mut on tuomittu elämään vainoharhasena paranoidina koko lopun elämäni. Ei, mutta ei se ilman arpia käyny kyllä. Oon paljon avoimempi, mut sitäkin varovaisempi ihmisten suhteen. Mun lähelle on todella vaikea päästä, koska oon kohdannu niin monta kertaa sen ilmiön, jossa vastakkainen sukupuoli on sanonu olevansa kiinnostunut ja sitten se on Adios!
Mä ajattelin ja elin ennen siltä pohjalta että mua ei oo, ellei oo joku (ihan ketä hyvänsä) mun rinnalla, toisin sanoen määrittämässä mun olemassaoloa. Se ei enää onnistu. Kukaan ei tuu rajottamaan mun elämää, ellen ite halua sitä rajottaa. Jos mua käskee, teen päinvastoin. Se juontuu siitä ajatuksesta, etten enää alistu muiden ehdotuksiin. Pienen harkinnan jälkeen voin kyllä hyväksyä ne, mutten enää alistu.
Nyt mä huomaan, että vastakkainen sukupuoli on yllättäen kiinnostunu musta. Se tuo ongelmia, koska kun mä tiedän sen, niin mulla on jonkinasteinen vastuu. Vastuu sinänsä on jees, sen mukana tulee vapautta, mutta jos mä en heti anna ymmärtää, että EI niin ongelmia siitä tulee. Etenkin kun oon perso kaikenlaiselle imartelulle ja ihailulle.
Tapaus X:n jälkeen sen kaveri, S as in single, on kiinnostunu musta. Se on ok. Mutta mä en tällä hetkellä oo kiinnostunu kenestäkään vakavasti. Haluan paistatella ihailun kohteena olemisesta kun siihen on mahdollisuus. Yksin olemisessa on se etu, ettei tarvii ottaa vastuuta toisesta. S on auttanu mua enemmän ku ketään muu ikinä, sen jälkee kun olin aivan romuna. Siihen samaan tuli vielä läheisten ihmisten kuolemantapauksia.
Huono puoli siinä on se että S asuu toisella paikkakunnalla, eikä me olla edes koskaan nähty. Mutta se väittää, että se on auttamattomasti ihastunu muhun. Tietysti mun takaraivossa hälytyskellot soi, hei sä oot nähny minkälaiseen kohteluun oon suostunu ja alistunu, ei se voi ajatella musta kovin korkeesti. Mutta se sano kun kysyin sitä että se ajattelee musta pelkkää hyvää ja tietää millanen ihminen X on, eikä hyväksy sen toimintaa. Se taitaa olla ensimmäinen vilpitön ihminen, jonka oon koskaan tavannu. Siinä on kaikkia niitä piirteitä joita arvostan. Ja se taitaa olla jopa vuoden-pari mua nuorempi.
Sitten, on herra M, as in married. Mä oon tuntenu M:n monta vuotta ja nähny sen kulkua sivusta seuranneena. On avioliitot ja lapset ja asuntolainat, työpaikat hela hoito. Mutta nyt, asia mutkistuu, koska sillä on ongelmia liitossa ja kas kummaa, minä taidan olla se tyttö, joka ymmärtää. Ensin tietysti kunnioitin tilannetta ja pyrin tuomaan naisen näkökulmaa tilanteeseen, mutta hyvin pian aloin nähdä merkkejä kiinnostuksesta. Sen kanssa nauretaan aina, heitetään huonoa läppää ja jaetaan kaikki elämää suuremmat asiat, niinku opiskelujutut etc. Sitten eräänä iltana olimme kahdestaan, pimeässä tuulikaapissa ja M sanoo ettei uskalla olla siellä mun kanssa, pimeessä. Kysyin et kumpaa pelkäät enemmän, mua vai itseään. Vastaus oli et itseään. Viestit alkaa selvetä kerta kerralta enemmän ja nyt jopa postitellaan toisillemme päivän mittaan monta kertaa.
Sitten on T, as in teacher, johon oon ollu ihastunu siitä asti ku sen tunnille menin kerran ja jäätiin sen jälkeen juttelemaan. Luulin jo päässeeni siitä yli ja että se olis ohi, piinaava ihastus, mutta sitten yöllä näin unta ja se oli siinä. Mitään ei tunnu olevan tehtävissä. Se tykkää musta, sen näkee, mutta emmä usko, että sillä tavalla kun mä olisin valmis tykkäämään siitä. Joten tää on tällanen ikävä oire.
Koulusta on moniakin vastakkaisen sukupuolen edustajia, jotka on olleet kiinnostuneita, mutta syystä tai toisesta tukehtuneet savuun ne jutut. Yks tapaus oli niin päällekäyvä, ettei kiinnostanu. Toisen taisin menettää siinä kohden kun valitsin X:n sen sijasta. Sitten on pari muutakin, mutta niissä viestit ei ole niin selviä, katseita ja jutustelua kyllä, mutta ei sen enempää.
Miks ihmeessä mä tunnen vetoa M:ään enemmän ku S:ään? Ensinnäkin, no on se avioliitto, mut ikäeroakin taitaa olla lähes kakskytä vuotta. Toisella puolella vaakaa on ihana ihminen joka tekis mun puolesta melkein mitä vaan. Yks suuri syy on se, että jos ei nauru raikaa niin mä vaihdan maisemaa. Siihen tarvitaan älykäs ihminen, jotta se onnistuis. Enkä nyt tarkota yleissivistystä älykkyytenä vaan sitä, että osaa ajatella syy-seuraussuhteita. Ja sekin, että mun huumorissa on paljon sarkasmia, ironiaa ja kaksimielisyyttä. Sitten siinä on sekin, että M on lähellä, nään sitä säännöllisesti ja olen ollu sen kanssa tekemisissä vuosia. S:ää en oo koskaan tavannu, ja mä annan hirveästi arvoa elekielelle ja nonverbaaliselle viestinnälle. Se kertoo ihmisen arvoista ja ajattelutavoista, joskin pinnallisesti mut siitä on tullu suurin analysoinnin kohde suhteessa muihin ihmisiin, joka korostuu X:n jälkeen entisestään. Se ei kunnioittanu ketään eikä mitään ja sen kyllä huomas.
Olen ihan sekaisin kaikesta tästä huomiosta. Ekaa kertaa elämässäni tunnen, et musta tykätään ja mun seurassa halutaan olla. Tää on nyt vaan tyyntä myrskyn edellä, ja ennen ku huomaankaan kaikki nää rakennelmat on sortuneet ja oon taas lähtöpisteessä. Elämän kiertokulkua.
